Vielä viime vuosisadalla uskottiin laajasti, että 2000-luvulla ihmisten ei tarvitsisi enää tehdä töitä. Robotit, koneet ja automaatio hoitaisivat rutiinit, ja ihmisille jäisi aikaa luovuudelle, ajattelulle ja toisistaan huolehtimiselle. Ennustus ei toteutunut niin kuin kuviteltiin. Teknologia on kyllä kehittynyt odotetunlaisesti, mutta pidämme itsepäisesti kiinni vanhoista rakenteista.
Yksi sitkeimmistä niistä on 40 tunnin työviikko. Se on ajalta, jolloin yhteiskunta rakentui oletukselle, että mies käy töissä ja nainen jää kotiin hoitamaan koko huushollin. Nyt kuitenkin sekä naisten että miesten oletetaan käyvän kokopäivätöissä ja moni ihmettelee, kuinka ajan ja energian pitäisi riittää uran ohella perheen perustamiseen.
Tekoälyn ja automaation kehittyessä, työkuvien murroksessa ja työn luonteen muuttuessa näemme jo nyt, että kaikki eivät löydä kokoaikaista työtä, ja työn pirstaloituminen on lisääntynyt. Silti vain kokopäivätöissä käyvä ihminen nähdään tuottavana ja arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Samaan aikaan keksimme toinen toistaan erikoisempia, usein täysin tarpeettomia tuotteita ja palveluita vain siksi, että ihmisillä olisi jotain, millä ansaita elantonsa. Tämä tapahtuu henkemme pitimiksi mutta planeettamme kustannuksella.
Nykyinen tulonsiirtojen järjestelmä on viidakko. Se hukkaa valtavasti aikaa sekä tukien hakijoilta että hallintovirkailijoilta. Lomakkeet, ehdot, tulorajat ja sanktiot muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea ymmärtää ja hallita. Järjestelmä, jonka pitäisi suojella, rankaisee ja nöyryyttää usein heikoimmassa asemassa olevia.
Jos rakentaisimme yhteiskuntamme talouden säännöt nyt, tällä teknologialla, mikä meillä tänään on, emme todennäköisesti päätyisi nykyiseen järjestelmään. Taloutta ei ole annettu luonnonlakina, vaan se on ihmisten itse keksimä sääntöjärjestelmä. Ja keksittyjä sääntöjä voi muuttaa.
Meidän tulee uudistaa talousjärjestelmäämme sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävämmäksi sekä resilientimmäksi. Perustulo olisi tässä keskeinen työkalu. Se yksinkertaistaisi järjestelmää radikaalisti ja vapauttaisi sekä yksilöiden että hallinnon resursseja sinne, missä niitä oikeasti tarvitaan.
Jos jokainen saisi vastikkeettoman perustulon, vaikka negatiivisen tuloveron ja perustulon yhdistelmän, markkinateorian mukaan yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömän työn arvo nousisi automaattisesti. Perustulo loisi siis käytännössä alarajan, jonka alle kenenkään ei tarvitsisi pudota, mikä estäisi työperäisen hyväksikäytön. Wolt-kuskeista, kaupan kassoista, roskakuskeista ja sairaanhoitajista tulisi paremmin palkattuja, kun kukaan ei enää tekisi raskasta ja välttämätöntä työtä minimipalkalla henkensä pitimikseen. Ahkeruudesta palkittaisiin, kannustimet myös pätkätyön vastaanottamiseen lisääntyisivät ja työttömyysloukut vähenisivät.
Harva nykyisinkään elää pienellä palkalla omasta tahdostaan, vaan useimmat ottaisivat paremmin palkatun työn vastaan heti, jos se olisi realistinen vaihtoehto. Kun perustulo takaisi minimiturvan, valinta ei olisi nälän ja työn välillä, vaan perusturvan ja paremman elintason välillä. Ihmisillä on luontainen halu parantaa elämänlaatuaan, jos siihen tarjotaan todellisia mahdollisuuksia.
Perustulon avulla syntyvyyskin saattaisi nousta. Kun ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä toimeentulon katkeamista, pätkätöiden päättymistä tai työttömyyttä, lasten hankkiminen ei olisi taloudellinen uhkapeli. Lisäksi se voisi auttaa vanhustenhoidon kriisiin. Ihmisillä olisi halutessaan mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan omia vanhenevia vanhempiaan ilman, että se tarkoittaisi taloudellista romahdusta.
Perustulo olisi myös mielenterveysteko. Kun perustarpeiden täyttymisestä ei tarvitsisi olla jatkuvasti huolissaan, niin ihmisillä olisi aikaa käyttää palveluita, tavata toisiaan ja osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Talouden pyörät eivät pysähtyisi, vaan ne voisivat jopa alkaa pyöriä terveemmällä, tarvelähtöisellä tavalla nykyisen järjestelmän sijaan, jossa ensin kehitetään tavara, joka sitten markkinoinnin avulla yritetään myydä.
Perustulokeskustelussa on tärkeää pohtia myös sitä, mitä ylipäätään pidämme työnä. Työtä on kaikki toiminta, joka tuottaa yhteiskunnalle arvoa, vahvistaa ihmisten hyvinvointia ja ylläpitää elämän edellytyksiä. Tähän kuuluu esimerkiksi uusintava työ, kuten epävirallinen hoiva ja huolenpito, jota tehdään kodeissa, perheissä ja yhteisöissä. Merkittävä osa tästä työstä on palkatonta, ja sitä tekevät usein naiset. Vaikka tämä työ jää helposti kansantaloudellisten laskelmien ulkopuolelle, ilman sitä yhteiskunta ei toimisi. Siksi työn määritelmän tulisi olla laajempi: työn tulisi kattaa myös sellainen uusiutuva ja hyvinvointia lisäävä toiminta, joka ei nykyisin saa palkkaa tai tilastollista tunnustusta, mutta on yhteiskunnan kannalta välttämätöntä.
Kun maailma muuttuu, eikä nykyjärjestelmä enää toimi, on aika pohtia uusia vaihtoehtoja. Onneksi talous on järjestelmä, jonka voimme halutessamme rakentaa uudelleen. Tämä vaatii keskustelua, pilotteja ja rahoitusmekanismien arviointeja, mutta lopulta kyse on arvovalinnoista, samalla tavoin kuin joissain maissa terveydenhuolto ja koulutus ovat ilmaisia ja toisissa eivät.
Elämme vain kerran. Eikö olisi upeaa, jos tästä lyhyestä ajasta planeetallamme voisimme käyttää enemmän muuhun kuin toimistossa istumiseen? Viettäisimme aikaa rakkaidemme kanssa, kehittäisimme itseämme, oppisimme uusia taitoja ja tietoja. Eläisimme elämää, emme vain suorittaisi sitä.
